Kivennapaseuran puheenjohtajan Kyösti Pulliaisen tervehdyspuhe Kivennavan 65. kihujen päiväjuhlassa Kangasalan Kirkkoharjun koululla 24.7.2011

Meillä suomalaisilla on ollut tapana nostaa siniristilippumme salkoon kesäjuhlissa ja monia muita tilaisuuksia juhlistamaan, muistuttamaan eräästä tärkeästä arvostamme, itsenäisestä isänmaasta. Kihukoulumme siniristilippu ei tänään liehu korkealla, se on puolitangossa sisäasiainministeriön julistaman suruliputuspäivän takia. 

Norjalainen nuorimies räjäytti hallintorakennuksia Oslossa ja sen jälkeen jahtasi pienellä saarella puolitoista tuntia leirillä olleita lapsia ja nuoria, ja ampui heistä nykytiedon mukaan 85 kuoliaaksi. Poliisit ja muut pelastajat eivät päässeet Oslon edustalla olevalle saarelle, koska heillä ei ollut helikopteria, eivätkä saaneet mistään heti veneitä. Näennäisesti turvallisissa nyky-yhteiskunnissakin pieni ihminen on joskus todella turvaton, kaikesta holhouksesta ja uudesta tekniikasta huolimatta, myös rauhan aikana. Näille uhreille tosin on ihan sama sanotaanko aikaa rauhan vai sodan ajaksi. 

Suru-uutinen toi minulle mieleen partisaanien hirmuteot itärajamme tuntuman syrjäisissä kylissä talvi- ja jatkosotien aikana. Yhtä lailla kauhua ovat näiden kylien lapset, naiset ja vanhukset kokeneet, partisaanien tultua ja lahdatessa heidän sukulaisiaan ja naapureita, vuoroaan odottaen. Samaa kauhua ovat norjalaissaaren nuoret kokeneet ampujaa piileskellessään ja paetessaan.

Kummatkaan teot eivät ole olleet yksittäisiä sairaita päähänpistoja, vaan pitkän suunnittelun harkittuja toteutuksia. Partisaanit olivat julman diktaattorin imperialistisen ideologian ja puoluekoneiston käsikassaroita. Omiin ajatuksiinsa eristäytyneellä perusnorjalaisella oli innoittajana ja tukenaan nykyajassa myös Pohjoismaissa leviävä ja lisääntyvä rasismi ja muukalaisvastaisuus. Juuri ennen hirmutekoaan hän julkaisi internetissä 1500-sivuisen kirjoituksen ajatuksistaan ja monta vuotta kypsyttämistään tekonsa yksityiskohtaisista suunnitelmista.

Meidän ajassamme on jotain hyvin pelottavaa ja vastenmielistä. Emmekä me tälle kovin paljon yksilöinä voi tehdä, Ehkä vain miettiä tarkkaan kenelle äänemme vaaleissa annamme. Vestigia terrent! Pelottavaa on myös se, miten helposti asioista vaietaan ja vaiennetaan.

Partisaanien teoista ei aikanaan puhuttu eikä pitkiin aikoihin saanut julkisesti puhua. Nyt on internetissä paljon tietoa ja järkyttäviä kuviakin. Sotaveteraanit ja varsinkin lotat saivat odottaa pitkään työnsä arvostusta ja kunniansa palautusta. Heitä painostettiin pitkään vaikenemaan kokemastaan, myös heitä, joiden suut sodan kauhujen kokemukset sulkivat päivisin, ja avasivat muistot öisin heitä vaivaamaan ja heidän läheisiään valvottamaan.

Myös sotaleskiä painostettiin, heidän odotettiin surevan sankarivainajamiehiään, pukeutuvan ja käyttäytyvän koko ikänsä eri lailla kuin ikäisensä, myös niitä nuoria naisia, jotka olivat tavanneet puolisonsa ehkä vain 10 vuorokauden vihkilomalla. Usein ei myöskään muisteta heitä, joita voisi sanoa ”virtuaalisiksi sotaleskiksi”. Koska kymmenet tuhannet parhaassa naimaiässä olleet miehet kaatuivat, kaikille halukkaille ei puolisoa yksinkertaisesti riittänyt. Emme ole voineet emmekä voi tunnistaa näitä naisia keskuudessamme, mutta voimme antaa heille virtuaaliset halaukset kunnioittaaksemme sitä työtä, mitä he ovat perheen perustamisen sijasta tehneet läheistensä ja meidän kaikkien hyväksi.

Myös evakkolapsia kohdeltiin monesti hyvin suvaitsemattomasti. Näin varsinkin Itä-Suomen maaseudulla, minne Rajakarjalan ortodokseja evakuoitiin. Heidän kieltään ja uskontoaan ei edes kouluissa hyväksytty, opettajat rankaisivat julmastikin jos pienet koulupojat ja -tytöt välitunneilla keskenään puhuivat karjalankieltä. Tästäkin on vuosikymmenet vaiettu.

Kaupunkeihin muuttaneiden evakkolasten kohtalo oli helpompi. Niissä kielten ja tapojen kirjo oli värikkäämpi, ja katu opetti nopeasti slanginsa ja kaupunki tapansa. Minulle pienen maalaiskylän evakkopojalle muutto 10-vuotiaana Helsinkiin oli kuitenkin melkoinen shokki. Kellään Suomessa ei siihen aikaan ollut vilkkaampaa koulutietä kuin minulla. Asuimme Mannerheimintien ja Kuusitien kulmassa ja koulu oli Erottajalla Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmassa. Koulutie oli Mannerheimintie päästä päähän kahdeksan vuoden ajan.

Okko Balagurin kertoi eilen Kihuseminaarissa ”kaupunkievakoista”, sillä hän tarkoitti kaupunkiin evakkoina muuttaneiden kaupungissa syntyneitä lapsia, joiden kotona aina puhuttiin Karjalan murteita ja kaikki sukulaiset, ystävät, tuttavat ja vieraat jotka kotona kävivät, olivat evakkoja. Siihen aikaan pienten lasten, varsinkin evakkolasten kontakteja ulospäin varjeltiin ja suojeltiin, kunnes koulun alkaessa ympärillä oli vieraiden ja outojen, pelottavienkin asioiden yhtäkkinen paljous.

Myös kontaktit luovutetun alueiden nykyasukkaisiin olivat pitkään tavallisilta pulliaisilta kiellettyjä ja vaiettuja. Heihin kohdistuva rasismi ei ole kokonaan kadonnut tästäkään päivästä. Ei ole montakaan vuotta siitä, kun itäsuomalaisissa kaupoissa näki kylttejä ”vain yksi venäläinen kerrallaan”. Meiltä usein unohtuu se, että siellä nyt asuvat ihmiset ovat evakkoja ja evakkojen jälkeläisiä, samalla lailla kuin me, ja osa heistä entiseltä saman sodan runtelemalta kotiseudultaan, kaukaakin Kannakselta tulleita, vaihtoehtojen puutteen tai viranomaisten pakottamana. Heistä monet varmaan vielä muistelevat entistä kotiseutuaan, aivan toisenlaisissa luonnon ympäristöissä, ja kertovat perinteestään jälkeläisilleen.

Kivennapaseuralla on ollut jo 1990-luvun alusta alkaen hyvät ja mutkattomat suhteet nykyisen Kivennavan, Pervomaiskojen asukkaisiin ja viranomaisiin. Näiden muodostamisesta ja ylläpidosta saamme kiittää muutamien henkilöiden kaukonäköistä ja perusteellista työtä kummallakin puolella. Monet muistomerkit ja muistin paikkojen kunnostus ja yhteiset juhlat, kahdet kihutkin Pervomaiskojessa, vuosina 1993 ja 2005 ovat olleet mieliin painuneita arvokkaita muistoja tästä. Yhteistyön pioneerien nyt vähitellen väistyessä kummallakin puolella Kivennapaseura kiittää heitä ja on ryhtynyt päivittämään – niin kuin nykysana sanoo – näitä suhteita,

Konkreettisena osoituksena yhteistyön jatkumisesta on neuvoteltu, että ensi vuoden 2012 Kihut pidetään Pervomaiskojessa. Toivotan pitemmittä puheitta tervetulleiksi kihujuhlaan Pervomaiskojen hallinnon päällikön Fanis Mardanovin ja Pervomaiskojen kulttuuritalon johtajan Galina Pavlovnan. Ja te, rakkaat kivennapalaiset ja muu kihuväki. Olkaa tervetulleet, nauttikaa juhlista ja Kihuista!

Aloitussivulle