Kivennapaseura

Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin inkeriläisten asuma-alueelle ”ikkunaksi länteen”, ei omaksi kunniakseen vaan Pyhän Pietarin (Sankt-Peterburg). Venäjä hyökkäsi Kivennavalle, valtasi Kotlinin saaren ja alkoi rakennuttaa sinne Pietarin turvaksi vuonna 1704 Kronstadtin kaupunkia ja Kronslottin linnoitusta. Jo sodan aikana vuonna 1714 voitostaan varma Pietari Suuri rakennutti Kivennavalle Suomenlahden ja Siestarjärven väliselle kannakselle modernin Systerbäckin asetehtaan. Tehdas poltti paljon puuta, jota otettiin Kivennavan ja Uudenkirkon metsistä, jotka siirrettiin asetehtaan omistukseen.

Ruotsissa valtaan nousi hattupuolue, joka pyrki palauttamaan suurvalta-aseman. Ruotsi julistikin sodan Venäjälle. Kävi pian ilmi, ettei hattujen johdolla ollut minkäänlaista käsitystä armeijan tilasta, vaikka vasta parikymmentä vuotta oli kulunut Ruotsin sotilasmahdin totaalisesta romahtamisesta. Venäjä valloitti Suomea oikeastaan ilman vastarintaa. Tämä pikkuviha ei ollut niin julmaa kuin isoviha, Venäjän armeijassa vallitsi parempi kuri, ja päällystö pyrki suojelemaan siviiliväestöä. Venäjä otti Turun rauhassa 1743 myös Olavinlinnan sekä Lappeenrannan ja Haminan rajalinnoitukset. Raja siirtyi vielä lännemmäksi, Kymijoelle ja Saimaalle. Pietarin kaupungin turvallisuus oli nyt taattu.

Näin oli syntynyt myöhemmin Vanhaksi Suomeksi nimitetty alue. Täällä elämisen ehdot ja arkipäivä yhä enemmän alkoivat muovautua vieressä rakennettavan uuden pääkaupungin ja linnoitusten luomien tarpeiden ja kysynnän mukaan.

Tämän suunnattoman työn, suurkaupungin perustamisen Nevan monilukuisten suuhaarojen upottavaan maastoon, tsaari toteutti pakkotoimenpitein. Oli tehtävä suuripiirteisiä perustustöitä, juntattava tukkeja ja paaluja linnoitusten, siltojen ja kanavien, katujen ja rakennusten pohjiksi, kuljetettava tarvittavat tukit ja kivilohkareet paikalle kaukaa hankalia teitä pitkin vesitse ja maitse. Pietarin kaupungin synty oli senaikaisen suunnittelutaidon ja työn huippusaavutus. Koko lähiympäristö oli mobilisoitu rakennus- ja muonitustöihin. Eikä ainoastaan lähiympäristö, vaan suhteellisen etäällä olevilta vallatuilta alueilta kuljetettiin miehistä väkeä pakkotöihin Pietariin. Kivennavalta miehiä vietiin ja määrättiin Kronstadtiin ja Pietariin heti 1700-luvun alussa, sodan vielä riehuessa. Myös kautta suuren Venäjän maan maaorjia ja ammattilaisia rahdattiin paikalle urakasta selviämiseksi.

Rakennusmateriaalien ja elintarvikkeiden sekä työvoiman, kuljetusten ja muiden palvelujen kysyntä tarjosi pitkiksi ajoiksi ensin pakkotyötä ja myöhemmin myös toimeentuloa. Näin kävi varsinkin vanhalla rajaseudulla ja erityisesti Kivennavalla, jonka halki tiet jo vanhastaan johtivat Nevalle, ja nyt nopeasti kasvavaan Pietariin. Pietarin puolustamiseksi tarvittiin paitsi linnoituksia myös aseita. Jo sodan aikana vuonna 1714 voitostaan varma Pietari Suuri rakennutti Kivennavalle Suomenlahden ja Siestarjärven väliselle kannakselle modernin Systerbäckin asetehtaan. Tehdas poltti paljon puuta, jota otettiin Kivennavan ja Uudenkirkon metsistä, jotka siirrettiin asetehtaan omistukseen.

Suomen sota vuosina 1808 - 1809 oli seurausta eurooppalaisesta suurvaltapolitiikasta. Kun Aleksanteri I:n diplomaattiset keinot eivät riittäneet, marssivat venäläiset helmikuussa 1808 verkkaisesti Kymijoen yli, julistamatta sotaa.

Ruotsin maavoimat Suomessa olivat luvultaan vähäiset, sotilaiksi liian vanhoja, etupäässä maanviljelijöitä, joita harvakseltaan harjoitettiin sotatoimiin. Venäjällä oli hyvin koulutettuja harjaantuneita 25 vuodeksi pestattuja ammattisotilaita, ja upseereilla edellisen vuoden kokemusta Ranskaa vastaan käydystä sodasta. Ruotsin joukot vetäytyivät välillä kahakoiden Länsirannikolle. Sodan loppuvaiheissa taisteluja käytiin myös Pohjanlahden Ruotsin puolella, missä venäläiset miehittivät Länsipohjan läänin. Toisin kuin monesti ennen, venäläiset eivät sanottavasti terrorisoineet siviiliväestöä. Myös tämän takia venäläismyönteisyys lisääntyi.

Koko silloinen Suomi liitettiin Venäjään sodan jälkeisessä Haminan rauhassa 1809. Entiset Ruotsin lait ja hallintojärjestelmä jäivät voimaan. Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan aiheutti Kivennavalla sen, että Venäjän sotaministeriön tykistöhallitus, jonka alainen laitos Systerbäckin asetehdas oli, osti koko Lintulan lahjoitusmaan. Syynä oli polttoaineen saannin turvaaminen. Kivennavan talonpojista tuli asetehtaan alustalaisia.

Tehdas yritti omistamallaan Kivennavalla toimeenpanna muutoksia, jotka olivat suuriruhtinaskunnassa noudatetun lain vastaisia. Kun se kohtasi vastarintaa, niin tykistöhallitus kääntyi Suomen asiain komitean puoleen Pietarissa, joka ehdotti Kivennavan erottamista suuriruhtinaskunnasta ja liittämistä Pietarin kuvernementtiin. Keisari hylkäsi ehdotuksen, mutta tykistöhallitus piti pintansa ja sai lopulta vuonna 1864 aikaan sen, että Systerbäckin tehtaan alue, noin 14 neliökilometriä Kivennapaa liitettiin Pietarin kuvernementtiin. Korvaukseksi luvattiin alue Petsamosta. Lupaus täytettiin vasta Tarton rauhassa 1920.

Kivennapa Pietarin ruokkijana

Kivennapa tunnettiin viljapitäjänä 1700 - 1800 - lukujen vaihteessa. Pääelinkeino oli maatalous, tarkemmin sanottuna kaskenpoltto.
Vaikka kaskenpoltto oli sallittua Viipurin läänissä, Systerbäckin tehdas kielsi sen kivennapalaisilta. Pellonraivaustakaan ei sallittu, sekin olisi vähentänyt puuntuotantoa. Oli löydettävä korviketta maanviljelylle, ja sitähän oli tarjolla. Vieressä olivat kasvavat kulutuskeskukset, Pietari, Kronstadt ja Systerbäck sekä nopeasti kaupallistuva elinkeinoelämä. Pietari oli 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan neljänneksi suurin kaupunki. Kivennapa oli niin lähellä, kuin sen esikaupunkialuetta.

Pietariin upposi loputon määrä ruokaa ja muuta tavaraa: suolahailia, kuivattua kuoretta, eläviä kiiskiä ja mateita, nahkiaisia ja rapuja, lintuja, metsä- ja peltojäniksiä, marjoja, sieniä, kärpäsenruutia, jäkälää, muurahaisenmunia, pajun parkkia, luutia, vasikoita, porsaita, kananpoikia, hevosia, maitoa, piimää, voita, heinää, olkia, viljatuotteita, siemenviljaa, puutavaraa, tervaa, sysiä, hiekkaa, kiviä, potteja ja rättejä, käsitöitä, puutöitä, rekiä, kiessejä ja rilloja, ja paljon muuta. Pietarin tarpeisiin Kannaksella pyydettiin jopa pikkulintuja, joille muodostuivat kiinteät hinnatkin. Punatulkku maksoi kopeekan, tilhi kaksi, närhi kolme ja rastas neljä kopeekkaa. Itse niitä ei syöty, sanottiin vaan että ”kaikha ryssäl kelpajaa”.

Kaikista tavaroista saatiin hyvä hinta. Pietari ja Kronstadt tarjosivat myös kausiluontoisia töitä. Rahdin ajo ja ajurin toimet niistä tärkeimpiä. Tämä merkitsi sitä, että Kivennavalla ja lähipitäjissä käytettiin suhteellisen paljon rahaa. Toki sitä kului myös Pietarissa, josta tuliaisiksi ostettiin teetä, kahvia ja sikuria, sokeria ja siirappia, tupakkaa, leipää ja leivoksia.

Kivennavalla elettiin kuin globalisaation alkuvaiheita jo yli sata vuotta sitten. Työnjako oli viety pitkälle, ei viljelty vehnää, jota sai Pietarista halvalla, vaan keskityttiin karjatalouteen ja kuljetuksiin. ”Kulutustalouden tarvikkeita voitiin kaupungeista ostaa, eikä suoranaista puutetta kärsitty edes suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Muualta Suomesta nälkää pakoon lähteneitä ja Pietariin pyrkiviä autettiin antamalla heille jopa valkeaa leipää. Sellainen ’ylellisyys’ tuntui nälkiintyneistä vaeltajista suorastaan uskomattomalta, eivätkä he läheskään aina jaksaneet käsittää kivennapalaisen sananpartta: ’Ko leipä loppuu, ni syyvvää vehnästä’.

Pietarinreisut myös avarsivat kivennapalaista talonpoikaa ja metropoli antoi kokemusta, josta hänen kanssaveljillään muualla maassa ei ollut aavistustakaan. Tämä jätti jälkiä hänen käytökseensä, rajapitäjän asukas muovautui tässä koulussa joustavaksi ja vilkkaaksi, hänen huomiokykynsä terästyi. Nahjus ei menestynyt suuren kaupungin ovelien asukkaiden kanssa asioidessaan.

Huvila-asutuksen hyödyt

Kun Riihimäen ja Pietarin välinen rata valmistui vuonna 1870, pietarilaiset ja venäläiset kauempaakin löysivät Suomenlahden rantahiekat. Venäläinen kesäasutus oli saanut alkunsa lahjoitusmaatiloilla jo aiemmin, nyt se levisi Kivennavalla rautatien tuntumaan pian radan valmistuttua.

Mutta nopeammin ja voimakkaammin kuin saatettiin aavistaakaan, venäläisen asutuksen vyöry ryöstäytyi niin suureksi, että se alkoi näyttää vaaralliselta. Suurin ponnistuksin oli tilat saatu pelastetuksi suomalaisiin käsiin, mutta nyt alkoi maapalsta toisensa jälkeen siirtyä muukalaisille. Maiden hinnat nousevat ennen aavistamattomiin suuruuksiin, kuivasta hiekkakankaasta tulee rikkauden lähde, puhumattakaan rautatien taikka merenrannikon maa-alueista. Vuosikymmenen kuluessa on rajapitäjä, varsinkin rannikon puoli, suuresti muuttunut, hiljaisesta maalaiskylästä oli tullut väkirikas, värikäs yhdyskunta. Suomenlahden valkohiekkaisia rantamia reunustivat pietarilaisten rahamiesten upeat huvilat puutarhoineen, istutuksineen ja rantaterasseineen. Sellaista loistoa, ylellisyyttä ja rahan runsautta kuin tsaarivallan loppupuolella oli huvilaseuduilla, ei missään muualla maassamme ole nähty.

Vuosisadan vaihteessa eteläisen Kivennavan rantakylien elämä keskittyi turismiin ja muihin palveluihin. Kesävieraita viihdyttivät esimerkiksi Terijoen kylässä ”…kaksi elokuvateatteria, ratsuhevosten vuokraamo, rullaluistinrata, useampia biljardeja ja keilaratoja sekä tilapäisesti ampumaratoja, karuselleja ja sirkuksia.” (Salokas 1951, s.141). Terijoella oli myös kasino, jonka 400 hengen konserttisalissa Pietarista tuodut maailman huippuluokan taiteilijat esiintyivät kesällä arkisinkin konserteissa ja oopperoissa.

Terijoen kylä irtautui

Asukkaiden elintaso oli kohonnut nopeasti huvila-asutuksen ansiosta. Tämä herätti Suomenlahden rantakylissä ajatuksen erota Kivennavan seurakunnasta ja perustaa uusi oma seurakunta. Savonlinnan hiippakunnan piispa ja Kivennavan kirkkoherra ymmärrettävästi kannattivat lämpimästi ajatusta uudesta seurakunnasta. Kun muissa kylissä lopulta vastustettiin, emmittiin ja epäiltiin hanketta, vain Terijoen kylä erosi ja muodosti Terijoen seurakunnan. Keisarillinen Suomen Senaatti vahvisti päätöksen vuonna 1904.

Oman seurakunnan perustaminen oli tärkeätä, sillä vuonna 1865 maalaiskuntien hallintoa oli muutettu niin, että jokainen seurakunta oli myös oma kuntansa. Jos kunnan osa halusi irrottautua emäpitäjästä, piti ensin perustaa oma seurakunta. Kai tässä kävi niin, että terijokelaiset halusivat vain vaurastua edelleen ilman, että Kivennavan syrjäkylät olisivat vieneet osan huvila-asukkailta, rahtiliikenteeltä ja Pietarin turisteilta saaduista tuloista.

Kivennavan kunnanisät eivät asiaa ehkä vielä sillä tavalla tajunneet, eivätkä kirkonmiehet kunnan taloudesta paljon piitanneet, kun laskivat Terijoen irti. Terijoen kunta perustettiin vuonna 1910, ja myöhemmin Terijoen kuntaan liittyivät myös seurakunnan perustamisvaiheessa luopuneet Kivennavan rantakylät. Kuokkalan kylän liittyessä Terijokeen vuonna 1923 Kivennapa menetti Suomenlahden rannikon.

Kivennapa ja Uusikirkko vaarassa joutua Venäjän osaksi

Vuonna 1902 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov ehdotti koko Viipurin läänin erottamista suuriruhtinaskunnasta Venäjän yhteyteen. Ehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta Venäjällä. Sen sijaan alettiin yhä enemmän puhua muutamien rajapitäjien siviilihallinnon erottamisesta. Kivennapa ja Uusikirkko oli jo aikaisemmin liitetty Pietarin sotilaspiiriin.

Venäjän ministerineuvosto päätti lopulta elokuussa 1911 liittää Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjät Pietarin kuvernementtiin. Eräänä perusteluna oli näiden pitäjien runsas huvila-asutus, sillä venäläisiä kesäasukkaita oli Kannaksella parhaimmillaan vuosisadan alkuvuosina yli satatuhatta. Kivennavalla laskettiin vuonna 1918 olleen 3649 huvilaa. Yksinomaan Raivolan kylässä oli 574 huvilaa. Näistä 463 oli vierasmaalaisten, eniten venäläisten, omistamia.

Päätös herätti ennenkuulumattoman vastustuksen ja protestien aallot paitsi Kannaksella myös koko Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ulkomaillakin asiaan reagoitiin. Terijoen nuoren kuntakokouksen ensimmäinen puheenjohtaja, runoilija Mikko Uotinen oli näkyvimpiä vastustuksen keulakuvia.

Saksan varustautuminen johti ennen ensimmäistä maailmansotaa kilpavarusteluun, johon Venäjäkin osallistui voimallisesti. Se antoi Venäjälle Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien juridista asemaa suurempia murheita, päänvaivaa ja tekemistä, joten tämä suunnitelma kariutui monien muiden suunnitelmien mukana.

Aloitussivulle

Aloitussivu Kivennapa Historiaa Perinnettä Kivennapaseura Kihut Kylät ja kyläkirjat Kuvagalleria Yhteystiedot ja linkit Jäseneksi liittyminen	KIVENNAPASEURA ry

	Esihistoriaa Ruotsin Itämaana Rauhan aika II maailmansota Kivennapa nyt
	SUURIRUHTINASKUNNASSA Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin inkeriläisten asuma-alueelle ”ikkunaksi länteen”, ei omaksi kunniakseen vaan Pyhän Pietarin (Sankt-Peterburg). Venäjä hyökkäsi Kivennavalle, valtasi Kotlinin saaren ja alkoi rakennuttaa sinne Pietarin turvaksi vuonna 1704 Kronstadtin kaupunkia ja Kronslottin linnoitusta. Jo sodan aikana vuonna 1714 voitostaan varma Pietari Suuri rakennutti Kivennavalle Suomenlahden ja Siestarjärven väliselle kannakselle modernin Systerbäckin asetehtaan. Tehdas poltti paljon puuta, jota otettiin Kivennavan ja Uudenkirkon metsistä, jotka siirrettiin asetehtaan omistukseen. Ruotsissa valtaan nousi hattupuolue, joka pyrki palauttamaan suurvalta-aseman. Ruotsi julistikin sodan Venäjälle. Kävi pian ilmi, ettei hattujen johdolla ollut minkäänlaista käsitystä armeijan tilasta, vaikka vasta parikymmentä vuotta oli kulunut Ruotsin sotilasmahdin totaalisesta romahtamisesta. Venäjä valloitti Suomea oikeastaan ilman vastarintaa. Tämä pikkuviha ei ollut niin julmaa kuin isoviha, Venäjän armeijassa vallitsi parempi kuri, ja päällystö pyrki suojelemaan siviiliväestöä. Venäjä otti Turun rauhassa 1743 myös Olavinlinnan sekä Lappeenrannan ja Haminan rajalinnoitukset. Raja siirtyi vielä lännemmäksi, Kymijoelle ja Saimaalle. Pietarin kaupungin turvallisuus oli nyt taattu. Elämää Vanhassa Suomessa Näin oli syntynyt myöhemmin Vanhaksi Suomeksi nimitetty alue. Täällä elämisen ehdot ja arkipäivä yhä enemmän alkoivat muovautua vieressä rakennettavan uuden pääkaupungin ja linnoitusten luomien tarpeiden ja kysynnän mukaan. Tämän suunnattoman työn, suurkaupungin perustamisen Nevan monilukuisten suuhaarojen upottavaan maastoon, tsaari toteutti pakkotoimenpitein. Oli tehtävä suuripiirteisiä perustustöitä, juntattava tukkeja ja paaluja linnoitusten, siltojen ja kanavien, katujen ja rakennusten pohjiksi, kuljetettava tarvittavat tukit ja kivilohkareet paikalle kaukaa hankalia teitä pitkin vesitse ja maitse. Pietarin kaupungin synty oli senaikaisen suunnittelutaidon ja työn huippusaavutus. Koko lähiympäristö oli mobilisoitu rakennus- ja muonitustöihin. Eikä ainoastaan lähiympäristö, vaan suhteellisen etäällä olevilta vallatuilta alueilta kuljetettiin miehistä väkeä pakkotöihin Pietariin. Kivennavalta miehiä vietiin ja määrättiin Kronstadtiin ja Pietariin heti 1700-luvun alussa, sodan vielä riehuessa. Myös kautta suuren Venäjän maan maaorjia ja ammattilaisia rahdattiin paikalle urakasta selviämiseksi. Rakennusmateriaalien ja elintarvikkeiden sekä työvoiman, kuljetusten ja muiden palvelujen kysyntä tarjosi pitkiksi ajoiksi ensin pakkotyötä ja myöhemmin myös toimeentuloa. Näin kävi varsinkin vanhalla rajaseudulla ja erityisesti Kivennavalla, jonka halki tiet jo vanhastaan johtivat Nevalle, ja nyt nopeasti kasvavaan Pietariin. Pietarin puolustamiseksi tarvittiin paitsi linnoituksia myös aseita. Jo sodan aikana vuonna 1714 voitostaan varma Pietari Suuri rakennutti Kivennavalle Suomenlahden ja Siestarjärven väliselle kannakselle modernin Systerbäckin asetehtaan. Tehdas poltti paljon puuta, jota otettiin Kivennavan ja Uudenkirkon metsistä, jotka siirrettiin asetehtaan omistukseen. Suuriruhtinaskunnan synty Suomen sota vuosina 1808 - 1809 oli seurausta eurooppalaisesta suurvaltapolitiikasta. Kun Aleksanteri I:n diplomaattiset keinot eivät riittäneet, marssivat venäläiset helmikuussa 1808 verkkaisesti Kymijoen yli, julistamatta sotaa. Ruotsin maavoimat Suomessa olivat luvultaan vähäiset, sotilaiksi liian vanhoja, etupäässä maanviljelijöitä, joita harvakseltaan harjoitettiin sotatoimiin. Venäjällä oli hyvin koulutettuja harjaantuneita 25 vuodeksi pestattuja ammattisotilaita, ja upseereilla edellisen vuoden kokemusta Ranskaa vastaan käydystä sodasta. Ruotsin joukot vetäytyivät välillä kahakoiden Länsirannikolle. Sodan loppuvaiheissa taisteluja käytiin myös Pohjanlahden Ruotsin puolella, missä venäläiset miehittivät Länsipohjan läänin. Toisin kuin monesti ennen, venäläiset eivät sanottavasti terrorisoineet siviiliväestöä. Myös tämän takia venäläismyönteisyys lisääntyi. Koko silloinen Suomi liitettiin Venäjään sodan jälkeisessä Haminan rauhassa 1809. Entiset Ruotsin lait ja hallintojärjestelmä jäivät voimaan. Vanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan aiheutti Kivennavalla sen, että Venäjän sotaministeriön tykistöhallitus, jonka alainen laitos Systerbäckin asetehdas oli, osti koko Lintulan lahjoitusmaan. Syynä oli polttoaineen saannin turvaaminen. Kivennavan talonpojista tuli asetehtaan alustalaisia. Tehdas yritti omistamallaan Kivennavalla toimeenpanna muutoksia, jotka olivat suuriruhtinaskunnassa noudatetun lain vastaisia. Kun se kohtasi vastarintaa, niin tykistöhallitus kääntyi Suomen asiain komitean puoleen Pietarissa, joka ehdotti Kivennavan erottamista suuriruhtinaskunnasta ja liittämistä Pietarin kuvernementtiin. Keisari hylkäsi ehdotuksen, mutta tykistöhallitus piti pintansa ja sai lopulta vuonna 1864 aikaan sen, että Systerbäckin tehtaan alue, noin 14 neliökilometriä Kivennapaa liitettiin Pietarin kuvernementtiin. Korvaukseksi luvattiin alue Petsamosta. Lupaus täytettiin vasta Tarton rauhassa 1920. Kivennapa Pietarin ruokkijana Kivennapa tunnettiin viljapitäjänä 1700 - 1800 - lukujen vaihteessa. Pääelinkeino oli maatalous, tarkemmin sanottuna kaskenpoltto. Vaikka kaskenpoltto oli sallittua Viipurin läänissä, Systerbäckin tehdas kielsi sen kivennapalaisilta. Pellonraivaustakaan ei sallittu, sekin olisi vähentänyt puuntuotantoa. Oli löydettävä korviketta maanviljelylle, ja sitähän oli tarjolla. Vieressä olivat kasvavat kulutuskeskukset, Pietari, Kronstadt ja Systerbäck sekä nopeasti kaupallistuva elinkeinoelämä. Pietari oli 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan neljänneksi suurin kaupunki. Kivennapa oli niin lähellä, kuin sen esikaupunkialuetta. Pietariin upposi loputon määrä ruokaa ja muuta tavaraa: suolahailia, kuivattua kuoretta, eläviä kiiskiä ja mateita, nahkiaisia ja rapuja, lintuja, metsä- ja peltojäniksiä, marjoja, sieniä, kärpäsenruutia, jäkälää, muurahaisenmunia, pajun parkkia, luutia, vasikoita, porsaita, kananpoikia, hevosia, maitoa, piimää, voita, heinää, olkia, viljatuotteita, siemenviljaa, puutavaraa, tervaa, sysiä, hiekkaa, kiviä, potteja ja rättejä, käsitöitä, puutöitä, rekiä, kiessejä ja rilloja, ja paljon muuta. Pietarin tarpeisiin Kannaksella pyydettiin jopa pikkulintuja, joille muodostuivat kiinteät hinnatkin. Punatulkku maksoi kopeekan, tilhi kaksi, närhi kolme ja rastas neljä kopeekkaa. Itse niitä ei syöty, sanottiin vaan että ”kaikha ryssäl kelpajaa”. Kaikista tavaroista saatiin hyvä hinta. Pietari ja Kronstadt tarjosivat myös kausiluontoisia töitä. Rahdin ajo ja ajurin toimet niistä tärkeimpiä. Tämä merkitsi sitä, että Kivennavalla ja lähipitäjissä käytettiin suhteellisen paljon rahaa. Toki sitä kului myös Pietarissa, josta tuliaisiksi ostettiin teetä, kahvia ja sikuria, sokeria ja siirappia, tupakkaa, leipää ja leivoksia. Kivennavalla elettiin kuin globalisaation alkuvaiheita jo yli sata vuotta sitten. Työnjako oli viety pitkälle, ei viljelty vehnää, jota sai Pietarista halvalla, vaan keskityttiin karjatalouteen ja kuljetuksiin. ”Kulutustalouden tarvikkeita voitiin kaupungeista ostaa, eikä suoranaista puutetta kärsitty edes suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Muualta Suomesta nälkää pakoon lähteneitä ja Pietariin pyrkiviä autettiin antamalla heille jopa valkeaa leipää. Sellainen ’ylellisyys’ tuntui nälkiintyneistä vaeltajista suorastaan uskomattomalta, eivätkä he läheskään aina jaksaneet käsittää kivennapalaisen sananpartta: ’Ko leipä loppuu, ni syyvvää vehnästä’. Pietarinreisut myös avarsivat kivennapalaista talonpoikaa ja metropoli antoi kokemusta, josta hänen kanssaveljillään muualla maassa ei ollut aavistustakaan. Tämä jätti jälkiä hänen käytökseensä, rajapitäjän asukas muovautui tässä koulussa joustavaksi ja vilkkaaksi, hänen huomiokykynsä terästyi. Nahjus ei menestynyt suuren kaupungin ovelien asukkaiden kanssa asioidessaan. Huvila-asutuksen hyödyt Kun Riihimäen ja Pietarin välinen rata valmistui vuonna 1870, pietarilaiset ja venäläiset kauempaakin löysivät Suomenlahden rantahiekat. Venäläinen kesäasutus oli saanut alkunsa lahjoitusmaatiloilla jo aiemmin, nyt se levisi Kivennavalla rautatien tuntumaan pian radan valmistuttua. Mutta nopeammin ja voimakkaammin kuin saatettiin aavistaakaan, venäläisen asutuksen vyöry ryöstäytyi niin suureksi, että se alkoi näyttää vaaralliselta. Suurin ponnistuksin oli tilat saatu pelastetuksi suomalaisiin käsiin, mutta nyt alkoi maapalsta toisensa jälkeen siirtyä muukalaisille. Maiden hinnat nousevat ennen aavistamattomiin suuruuksiin, kuivasta hiekkakankaasta tulee rikkauden lähde, puhumattakaan rautatien taikka merenrannikon maa-alueista. Vuosikymmenen kuluessa on rajapitäjä, varsinkin rannikon puoli, suuresti muuttunut, hiljaisesta maalaiskylästä oli tullut väkirikas, värikäs yhdyskunta. Suomenlahden valkohiekkaisia rantamia reunustivat pietarilaisten rahamiesten upeat huvilat puutarhoineen, istutuksineen ja rantaterasseineen. Sellaista loistoa, ylellisyyttä ja rahan runsautta kuin tsaarivallan loppupuolella oli huvilaseuduilla, ei missään muualla maassamme ole nähty. Vuosisadan vaihteessa eteläisen Kivennavan rantakylien elämä keskittyi turismiin ja muihin palveluihin. Kesävieraita viihdyttivät esimerkiksi Terijoen kylässä ”…kaksi elokuvateatteria, ratsuhevosten vuokraamo, rullaluistinrata, useampia biljardeja ja keilaratoja sekä tilapäisesti ampumaratoja, karuselleja ja sirkuksia.” (Salokas 1951, s.141). Terijoella oli myös kasino, jonka 400 hengen konserttisalissa Pietarista tuodut maailman huippuluokan taiteilijat esiintyivät kesällä arkisinkin konserteissa ja oopperoissa. Terijoen kylä irtautui Asukkaiden elintaso oli kohonnut nopeasti huvila-asutuksen ansiosta. Tämä herätti Suomenlahden rantakylissä ajatuksen erota Kivennavan seurakunnasta ja perustaa uusi oma seurakunta. Savonlinnan hiippakunnan piispa ja Kivennavan kirkkoherra ymmärrettävästi kannattivat lämpimästi ajatusta uudesta seurakunnasta. Kun muissa kylissä lopulta vastustettiin, emmittiin ja epäiltiin hanketta, vain Terijoen kylä erosi ja muodosti Terijoen seurakunnan. Keisarillinen Suomen Senaatti vahvisti päätöksen vuonna 1904. Oman seurakunnan perustaminen oli tärkeätä, sillä vuonna 1865 maalaiskuntien hallintoa oli muutettu niin, että jokainen seurakunta oli myös oma kuntansa. Jos kunnan osa halusi irrottautua emäpitäjästä, piti ensin perustaa oma seurakunta. Kai tässä kävi niin, että terijokelaiset halusivat vain vaurastua edelleen ilman, että Kivennavan syrjäkylät olisivat vieneet osan huvila-asukkailta, rahtiliikenteeltä ja Pietarin turisteilta saaduista tuloista. Kivennavan kunnanisät eivät asiaa ehkä vielä sillä tavalla tajunneet, eivätkä kirkonmiehet kunnan taloudesta paljon piitanneet, kun laskivat Terijoen irti. Terijoen kunta perustettiin vuonna 1910, ja myöhemmin Terijoen kuntaan liittyivät myös seurakunnan perustamisvaiheessa luopuneet Kivennavan rantakylät. Kuokkalan kylän liittyessä Terijokeen vuonna 1923 Kivennapa menetti Suomenlahden rannikon. Kivennapa ja Uusikirkko vaarassa joutua Venäjän osaksi Vuonna 1902 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov ehdotti koko Viipurin läänin erottamista suuriruhtinaskunnasta Venäjän yhteyteen. Ehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta Venäjällä. Sen sijaan alettiin yhä enemmän puhua muutamien rajapitäjien siviilihallinnon erottamisesta. Kivennapa ja Uusikirkko oli jo aikaisemmin liitetty Pietarin sotilaspiiriin. Venäjän ministerineuvosto päätti lopulta elokuussa 1911 liittää Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjät Pietarin kuvernementtiin. Eräänä perusteluna oli näiden pitäjien runsas huvila-asutus, sillä venäläisiä kesäasukkaita oli Kannaksella parhaimmillaan vuosisadan alkuvuosina yli satatuhatta. Kivennavalla laskettiin vuonna 1918 olleen 3649 huvilaa. Yksinomaan Raivolan kylässä oli 574 huvilaa. Näistä 463 oli vierasmaalaisten, eniten venäläisten, omistamia. Päätös herätti ennenkuulumattoman vastustuksen ja protestien aallot paitsi Kannaksella myös koko Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ulkomaillakin asiaan reagoitiin. Terijoen nuoren kuntakokouksen ensimmäinen puheenjohtaja, runoilija Mikko Uotinen oli näkyvimpiä vastustuksen keulakuvia. Saksan varustautuminen johti ennen ensimmäistä maailmansotaa kilpavarusteluun, johon Venäjäkin osallistui voimallisesti. Se antoi Venäjälle Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien juridista asemaa suurempia murheita, päänvaivaa ja tekemistä, joten tämä suunnitelma kariutui monien muiden suunnitelmien mukana. Aloitussivulle
webdesign Kyösti Pulliainen, kyosti.pulliainen (at) kolumbus.fi, Kivennapaseura ry