Aloitussivu

Kivennapa

Historiaa

Perinnettä

Kivennapaseura
 
Kihut

Kylät ja
kyläkirjat

Kuvagalleria

Yhteystiedot
ja linkit



Jäseneksi
liittyminen


LISÄÄ TIETOA
KIVENNAVAN HISTORIASTA UUDESTA PITÄJÄKIRJASTA "KIVENNAPA KESTÄÄ"

Osa rajapitäjämme kylistä säilyi koskemattomina varsinkin sotatoimialueen liepeillä. Vasta sodanjälkeinen alueen asuttaminen tuhosi ne. Vanhan kannakselaisen kylämaiseman tuhosi toisenlainen ideologia ja yhteiskuntajärjestys ja erilaiset käsitykset maanviljelystä, maankäytöstä ja asumisesta.

Samaan aikaan kun kivennapalaisia talvisodan jälkeen asutettiin sijoituskuntiinsa, Kannasta asutettiin myös.. Suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä halukkaita muuttoon ei tahtonut löytyä, myös neuvostoliittolaiset perheet halusivat asua juurillaan.

Tärkeä syy oli myös se, että talot olivat väärissä paikoissa. Erilliset talot viljelysten keskellä eivät olleet sopusoinnussa sen kanssa mitä neuvostoliittolaiset ajattelivat maataloudesta. Sellainen maatalouden harjoittaminen toisi suuria vaikeuksia kolhoosien tuotannon johtamiseen. Olisi ollut vaikeata myös ylläpitää kolhoosien yhteiskunnallista tehtävää ja kulttuurielämää. (Tikka ym. 2002, s. 23 – 24, 31)

Tämän vuoksi määrättiin, että rakennukset on siirrettävä kolhoosien ja sovhoosien keskustoihin. Joskus vain purkaminen ja siirtäminen onnistuivat, pula ammattitaitoisesta työvoimasta esti ja hillitsi rakennusten pystyttämistä ja käyttöönottoa uusilla paikoilla. Sota vei Kivennavan uudisasukkaat taas evakkoon ja me palasimme. 

Kivennavankin kyliä alettiin asuttaa taas sodan jälkeen vuonna 1945. Se sujui hitaasti, mitään kiirettä ei ollut. Joillain alueilla rakennuskanta ja muu infrastruktuuri olivat hyvässä kunnossa. Tulokkaiden joukossa oli myös paluumuuttajia, heitä jotka olivat asuneet alueella jo vuosina 1940–41. Heitä ällistytti se, että suomalaiset olivat siirtäneet heidän kylän keskelle siirtämänsä talot takaisin alkuperäisille paikoilleen. (Hakamies 2005, s. 104)

Vaikka talot olivat hyviä ja niitä kiiteltiin, ne eivät kaikkialla nytkään sopineet suunnitelmiin eivätkä tulijoiden tarpeisiin. Monissa kylissä aloitettiin asuminen heti vuodesta 1945 alkaen. Suuri osa näistä kylistä autioitui kuitenkin 1950-luvulla, osa kylistä tyhjennettiin ja osa tuhottiin – erityisen paljon niitä kerrotaan tuhotun vuonna 1950. Syytä tähän en tiedä. Kyliä myös yhdistettiin esimerkiksi Jäppinen Joutselkään, Lavola Jalkalaan, ja asukkaita siirrettiin tuhotuista kylistä naapurikyliin, esimerkiksi Ikolasta Kirkonkylään.

Osa kylistä on edelleen asuttuja. Kirkonkylä ja Raivola ovat suuria hyvin varustettuja asutuskeskuksia. Jalkala, Joutselkä, Kaukolempiälä, Rantakylä ja Seppälä ovat myös vilkkaita kyliä. Vähempien lähipalvelujen varassa asutaan Ahjärvellä, Lintulassa, Patrikissa, Polviselällä, Rasalassa, Riihisyrjällä ja Vuottaalla. Pietarin ja muun Venäjän uusrikkaiden datsat kohoavat myös tuhottujen kylien liepeille omiin tiukasti aidattuihin ja nykyisen tekniikan parhaimmin välinein vartioituihin eriöihinsä.

Muistojen tuhoaminen on vaikeata, vaikka sitäkin on yritetty. Erityisen paljon sitä on yritetty Kannaksella ja muualla luovutetulla alueella. Muistojen paikkoja ja muistojen maisemia ja muistomerkkejä voidaan tuhota ja on tuhottu. Ja on luotu uusia muistomerkkejä, vahvistamaan ja jopa luomaan toisenlaisia muistoja samoille paikoille samoihin maisemiin. Muistomerkki on tärkeä asia ja hyvin valittu sana sille asialle. Muistin paikat ja muistomerkit ovat niin tärkeitä niihin liittyvien kollektiivisten muistojen ylläpitäjinä ja herättäjinä, että niitä tuhottiin systemaattisesti. Kirkot ja hautausmaat ja historialliset muistomerkit kokivat kovan kohtalon. Niiden tilalle luotiin uusia muistin paikkoja, jotka kertoisivat alueen venäläisestä historiasta ja pyyhkisivät muistoista alueen suomalaisen historian jäänteetkin.

Kannaksen historian venäläistäminen aloitettiin maantieteellisen muistin tyhjentämisellä. Ensin kylien ja paikkojen nimet kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin, mutta sitten suomalaiset paikannimet hävitettiin vuosina 1948 - 49 Neuvostoliiton korkeimman neuvoston asetuksella ”tarpeettomina, epäkäytännöllisinä ja vahingollisina”. Muualla luovutetulla alueella nimet säilyivät kyrillisin kirjaimin alkuperäisinä tai vain vähän vennääksi väännettyinä. Uudet Kannaksen paikannimet kuvasivat luonnon oloja ja sijaintia tai muistuttivat sosialismin ja voittoisan puna-armeijan sankareista. Paikannimet muokkaavat muistoja kuin huomaamatta, ne arkipäiväistyvät helposti ja alinomaa toistettuina muuttuvat itsestäänselvyyksiksi.

Toinen vaihe oli Suuren Isänmaallisen Sodan tapahtumien, uhrien ja sankareiden muistomerkkien pystyttäminen luomaan kuvaa alueen historiasta. Hyvin nopeasti syntyi vuosien 1941 – 1945 taistelupaikoille muistomerkkejä, jotka aluksi pystytettiin suomalaisten muistomerkkien kivistä ja hautakivistä. Talvisota näkyy yhäkin olevan tyystin unohdettu. Nykykannas on täynnä muitakin unohdusmerkkejä.  

 Meille kivennappoisille on muutamien aktiivisten toimijoiden ansiosta avautunut mahdollisuus rakentaa omaan pitäjäämme omia muistomerkkejämme, kirkonmäelle merkitä kirkon paikka ja pystyttää Ikuisuuden Portti, ja Siiranmäen taistelupaikalle muistokivet. Ja olemme voineet pitää kihujakin Kivennavalla. Näissä muistomerkeissä ovat tekstit sekä suomeksi että venäjäksi, Siiranmäellä ”Kunnia sankareille – Slava geroii”. Nämä kiveen hakatut sanat kertovat maailman muuttumisesta, ymmärrämme kummallakin puolella entistä paremmin kumpaakin osapuolta, sekä uhreja että sankareita. Kun vuoden 2009 toukokuussa kävimme siivousmatkalla Kivennavalla, jossa juuri oli vietetty Voiton Päivän juhlallisuuksia, huomasimme nykykivennapalaisten tuoneen muistokukkia myös Ikuisuuden portille ja Siiranmäen muistomerkille.