Emeritusprofessori Aulis Aarnion juhlaesitelmä "Minun karjalaisuuteni" 

Kävin muutama päivä sitten Lappeenrannan sankarihautausmaalla. Sen tuntumassa, aivan keskusaukion kupeessa on Kauko Räsäsen taideteos ”Äiti Karjala” vuodelta 1993. Patsaan tutumassa on graniittiin ikuistettuna suunnaton määrä Karjalaan haudattujen tai tuntemattomiksi jääneiden karjalaissotilaiden nimiä. Aakkosjärjestyksessä, pitäjittäin: Antrea, Heinjoki, Hiitola – ja omalla kohdallaan Kivennapa. Löysin sieltä monia tuttuja sukunimiä.

Olin pitkän tovin ajatuksissani. Taas kerran olin kasvotuksin minua vuosia askarruttaneen kysymyksen kanssa. Mikä karjalaisuudessa on sellaista, joka vetää minua, hämäläistä, selittämättömällä tavalla puoleensa. Lappeenrannan sankarihautausmaa lisäsi kysymyksen merkitystä. Sen kätkee 1385 Lappeenrannan alueen sankarivainajaa ja tekee ihmisen nöyräksi pelkällä laajuudellaan. Vain yksi osa isänmaata ja sellainen määrä uhreja. Silti Kauko Räsäsen muistomerkki ja Karjalan multiin jääneiden kohtalo ei jättänyt minua rauhaan.

Tämä lienee oikea aika ja paikka pohtia ääneen asioita, joiden kautta ehkä muotoutuu ainakin osavastaus esitelmäni otsikkoon, ”Minun karjalaisuuteni”, joka on tietoisesti pantu lainausmerkkeihin. Minulla ei todellakaan ei minkäänlaisia sukujuuria Karjalassa, ei isän eikä äidin puolelta. Olen sanan hyvin ahtaassa mielessä perihämäläinen. Isäni puolen kaukaisin tunnettu esi-isäni oli paimen Simon Göransson Pälkäneen pitäjän Epaalan kylästä. Hän oli esikoisromaanini ”Kostian pappi” (1992) yksi päähenkilöitä. Äiti suku on miltei tämän koulun naapurista, kaukaisimmillaan Tampereelta. Lieventävänä asianhaarana ansainnee kuitenkin maininnan se, että olen käynyt syntymässä Kotkassa ja viettänyt Kymenlaaksossa elämäni ensimmäiset onnelliset vuodet, kaikkiaan seitsemän, niistä osan sodan jaloissa. Kenties Kymenlaakso ja sen jo hiukan karjalanmurteeseen vivahtava kieli on yksi, tosin ohut lenkki minun ja karjalaisuuden välillä. Toinen ovat epäilemättä monet Karjalasta, ennen muuta Kivennavalta tulleet lapsuuden toverini Kangasalla.

Ylipäätään sodan jälkeen Kangasalle muuttaneet evakot muodostivat tärkeä osan minun sukupolveni kasvuympäristöä. Se oli suotuisa ja rohkaiseva, eikä ainoataan tapausta, jossa karjalainen tausta olisi syrjinyt ikäisiäni ole tallentunut muistiini. Kun kirjoittamiini näytelmiin on sisältynyt myös totuttautumisen kipua ja tuskaa, se on karjalaisilta itseltään kuultua, ei omakohtaisesti nähtyä tai koettua. Tätäkään kautta en tunne saavani kiinni karjalaisuuden langanpäästä. Yritän toista kautta ja kutsun teidät mukaani lyhyelle retkelle kansalliseen identiteettiin. Uskon että totuus on siellä lähempänä kuin välittömissä hämäläispojan kokemuksissani.

Kun tunnustelen ilmapiiriä näissä kihuissa, kuuntelen puheita, tunnistan ainutlaatuisuuden hämäläisyyteen verrattuna. Kihut kutovat tapaamisten ja muistojen kautta yhteisyyttä, jota en parhaalla tahdollanikaan kykene kokemaan hämäläisten keskuudessa. Ei ole olemassa hämäläistapahtumia, joihin kokoontuisivat vahvaa hämäläistä identiteettiä tunnustavat ihmiset.  Hämäläisyyttä ei tässä nimenomaisessa mielessä ole enää olemassa. On toki Kanta-Häme maakunnan nimenä Lahden ja Hämeenlinnan suunnalla, mutta ei ole sitä Hämettä, jossa minä vartuin aikuiseksi. Ei ole edes hämäläistä murretta, ei ainakaan siinä merkityksessä, jossa Pentti Virtaranta, murteiden mestari, sen olisi hämäläismurteeksi luokittanut. Hämäläisten laulua ei juurikaan kuule laulettavan näillä main. Meidän kangasalalaisten oma laulu, Kesäpäivä Kangasalla, on nykyisin Pirkanmaan maakuntalaulu, mistä tietysti olemme ylpeitä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä hämäläisyyden kanssa.

Tampereen seutu, Kangasala siihen mukaan lukien,  on valtakunnan kasvukeskuksia, jonne Lauri Viidan ”Moreenia”  lainatakseni ”virtaa kaikkialta uutta ihmisainesta, maan sitkeätä irtaimistoa, joka unia nähden on viimeinkin päättä nyt tarttua onnensa ohjaksiin”.  Väestö kasvaa, muuttuu, sekoittuu. Jatkuvasti, tauotta. Vanhalla hämäläisyydellä ei ole enää sijaa entisessä asuintalossaan. On tarvittu Tampereen kielen sanakirja, jotta uudet ihmiset saisivat edes pintapuolisen tuntuman siihen ”Tampereen kiäleen”, jota koulukaupungissani 1950-luvulla puhuttiin. Isoäitini rosoinen Kangasalan-Sahalahden murre on jo niin etäällä, että teatterimme nuorille näyttelijöille on annettava erityisopetusta Hämeen murteen ääntämisessä – jopa ymmärtämisessä.

Onhan meillä Pirkanmaa, ja sillä juuri mainittu maakuntalaulu. Toki Pirkanmaa on olemassa, maakuntana, hallinnollisena järjestelynä, mutta sillä ei ole eikä pitkiin aikoihin ole ollut, kenties ei koskaan tule olemaankaan identiteettiä muodostavaa ominaisuutta. Mitä yhteistä on Pälkäneen, Ruoveden, Lempäälän tai Sastamalan ihmisillä Tampereen Hervannan kaupunginosan asujainten kanssa. He ovat kaikki keinotekoisesti luotujen hallintorajojen sisällä. Siinä kaikki.

Tässä katsannossa karjalaisuus kaikkinensa, karjalainen kulttuuri, karjalaiset tavat, tottumukset, karjalaiset laulut, tanssit, ruoka ja tietysti Karjalan murre, ovat identiteettiä säilyttävä kokonaisuus. Kaikki tähän saliin kokoontuneet tuntevat, niin arvelen, kuuluvansa yhteen jossakin sana hyvin tärkeässä merkityksessä. Miksi näin? Olen joskus identiteetistä puhuessani luonnehtinut asiaa sanomalla, että identiteetti löytyy aina peruutuspeiliin katsomalla, ei tuulilasin lävitse. Identiteetin ihminen löytää entisyydestä. Sama koskee maakunnan, heimon ja kokonaisen kansakunnan identiteettiä. Tulevaisuudesta käsin identiteetti ei koskaan voi rakentua, emmehän edes näe tulevaan, eikä pelkkä usko tuleviin hyviin tai huonoihin aikoihin identiteettiä luo taikka vahvista. Korkeintaan se liittää samoin ajattelevia pienryhmiä, esimerkiksi maapallon säilymisestä huolta kantavia yhteen.

Karjalaisuuden erottaa – uskallan sanoa - kaikista muista suomalaisista ihmisryhmistä ainakin tiettyyn pisteeseen asti yhteiseksi koettu identiteetti. Olla karjalainen, on toki suomalaisuutta, mutta se on jotakin vielä enemmän, syvempää. Aavistelen, että tähän karjalaisuutta ja karjalaisia yhteen kokoavaan piirteeseen liittyy yksi selittävä tekijä. Karjalan menettäminen.  Karjalaisuus on paljolti kaipuuta kadotettuun. Se on uni niin kuin eräs näytelmäni karjalaistyttö sanoo, ”uni jota ei voi miult pois ottaa”. Tämä uni elää puheissa, teoissa ja lauluissa. Laajasti ottaen se elää karjalaisessa kulttuurissa.

Nyt alamme lähestyä sitä pistettä, jossa minun oma identiteettini ja karjalaisuus sivuavat toisiaan, jolleivät peräti kohtaa. Niin ainakin kuvittelen. Kun katson menneisyyteen, minäkin koen menettäneeni tärkeän osan omaa suomalaisuuttani, sanalla sanoen minuuttani. Viivähtäkäämme sen merkeissä hetki Viipurin muistoissa, joita itselläni on vain luettuina ja  kuvista katseltuina.

Viipurin lääni oli ennen sotia asukasluvultaan Suomen suurin ja Viipuri Suomen toiseksi suurin kaupunki. Asukasluku 85.000 oli ajan oloissa merkittävä. Kaupungin koko ei kuitenkaan ollut tärkein ominaisuus. Viipurin eurooppalaiset juuret ulottuivat kauas Hansa-kauppiaiden ja Keski-Euroopan kauppasaksojen aikaan.

Ennen kaikkea Viipuri oli Kannaksen Karjalan vauras, virkeä ja tulevaisuuteen katsova pääkaupunki. ”Kaikki viihtyi Viipurissa, karjalaisten kaupungissa”, runoili ja lauloi Juha Watt Vainio. Osa viihtyvyydestä voidaan lukea. Kangasalle sukujuurensa ulottavan arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin laatiman asemakaavan tiliin. Meurmanin idea oli väljä rakentaminen. Kukaan ei halua omassa kodissaankaan asua ahtaasti, Meurman ajatteli. Viipurissa oli väljyyttä, selkeyttä ja viihtyisyyttä. Siitä voi helposti vakuuttua katsellessa Eino Partasen valokuvia teoksessa  ”Kävelyllä 1930-luvun Viipurissa” (toimittanut Petri Neuvonen. 2010). 

Viipuri oli kiistatta Suomen ainoa todella kosmopoliittinen kaupunki. Siellä oli vanhastaan vahva saksankielinen väestö, mutta siellä asui myös ruotsia ja venäjää puhuvia, sinne oli kotoutunut juutalaisia, tataareja ja monia pienempiä kieli- ja kansallisuusryhmiä. Ei ihme, että 1800-luvulla yksi kaupungin pääkieliä oli saksa, vaikka kaduilla, toreilla ja kaupoissa kuuli myös venäjää, ruotsia ja tietysti suomea, jonka osuus kasvoi koko ajan. 1930-luvulla enemmistökieli oli jo suomi. Junnu Vainio saattoi hyvin perustein kirjoittaa: ”Kieli vieras taikka tuttu, laulu oli helppo juttu”.

Viipuri oli laulun, musiikin, kuvaamataiteen ja teatterin kaupunki. Siellä oli kuuluisa musiikkiopisto, teatteritalo oli rakennettu jo vuonna 1834. Viipurin Työväen Teatteri oli monien merkittävien lavatähtien kotinäyttämö ja Viipurissa toimi myös maineikas Suomalainen Maaseututeatteri. Sen johdossa oli useita vuosia  kangasalalaisille tuttu Jalmari Finne. Hän siirtyi Viipuriin Suomen Kansallisteatterin apulaisjohtajan paikalta. Viipurilaiset tekivät myös oopperaa ja siellä vieraili merkittäviä oopperaseurueita, mistä tunnettu oopperalaulaja Väinö Sola kertoo värikkäästi muistelmissaan. Kuvataide oli niin ikään voimissaan. Siitä osoituksena ovat Suomeen pelastetut Viipurin Taiteenystävien kokoelmat.

Viipurin menetys olin raskas kansallinen tappio. Vauraan ja edistyksellisen läänin poistuminen oli sitä, mutta koko Suomen kannalta Viipurin kaupungin menetystä ei mikään ole korvannut. ”Syvämes ja vassas viipurlaise rakkaus assuupi ain”. Hersyvä viipurilainen nauru, soljuva murre ja laulamisen lahja ovat säilyneet meille jälkipolville kauniina muistona.  Myös minulle. Ja sen tähden koen menettäneeni jotakin äärimmäisen tärkeätä menetettyäni mahdollisuuden liikkua omassa Karjalassani, nauttia vapaana ja vapaasti sen henkisestä ja aineellisesta vauraudesta. Kaipuuni kadotettuun on toki ohuempaa, se on erilaista kuin niiden, joilla on omakohtainen kosketus siirtokarjalaisten kohtaloon.  Ehkä tämä vaikeasti määritettävä ja vaikeasti minullekin avautuva tunnetasoni silti siltana edustamastani perushämäläisyydestä siihen Karjalaan, jonka koen tuntevani.

Eivät vain Viipuri ja viipurilaisuus ole tärkeitä. Saman kaipuun ovat kokeneet ja kokevat kaikki kotiseutunsa kadottaneet karjalaiset. Myös kivennapalaiset. Tulemme asiaan, johon valtioneuvos Riitta Uosukainen taannoin  puuttui. Se on karjalainen selviytymistarina. Karjalaisten kotoutumista nimittäin helpotti ja lopulta sen laukaisi positiiviseen suuntaan karjalaisten oma halu ryhtyä työhön uudella kotiseudulla. He eivät jääneet kädet suorina odottamaan apua. He tarttuivat työhön.  Uosukainen mainitsee esimerkkinä, että evakkotaustaisilla miehillä oli 1970-luvulle tultaessa 14 prosenttia parempi tulotaso kuin keskivertosuomalaisilla. Tämän Riitta Uosukainen arvelee kertovan nimenomaan karjalaisten yrittämishalusta, aktiivisuudesta ja lahjakkuudesta. Evakkoon joutuneet karjalaiset saivat paljon aikaan sotien jälkeen uusilla asuinseuduillaan esimerkiksi kunnallishallinnossa ja kulttuuriharrastuksissa.

Aina sopeutuminen ei ollut ruusuilla tanssimista, vaikka niin kuin mainitsin, se täällä Kangasalla koko lailla kohtuullisesti sujuikin. Sekä Talvisodan jaloista että vuoden 1944 välirauhan jälkeen Suomeen saapuneet evakot saivat kokea monin paikoin kovia.  Kieli ja tavat herättivät ihmetystä, jopa kyräilyä. Asenteisiin saattoi joillakin seuduilla myös kätkeytyä entistä ryssän vihaa varsinkin, jos ei ymmärretty, että Kannakselta tulleet olivat kieleltään, uskonnoltaan ja kulttuuriltaan suomalaisia. Ryssittely teki karjalaisille kipeää, ja se jäyti hiljaisesti mieltä vielä vuosia evakkoretken jälkeen. Mutta vaikkei karjalaisia olisi pidetty ryssinä, oudoiksi heidät koettiin. Urjalassa pikkutyttö sanoi kirkkaalla lapsen äänellä äidilleen: Katto äite,
evakolla on varpaat.

Kannaksen karjalaisten valttina oli se, että kielen takana oleva kulttuuri oli pohjaltaan sama kuin kanta-Suomessa. Kulttuuri oli luterilaista ja suomalais-ugrilaista. Raja idän ja lännen välillä kulki Kannaksen itärajalla. Juuri tämä syvä yhteinen tausta aikaansai sen, että soljuva, musiikillinen, vaikka sanavarastoltaan outo karjalan murre alkoi tuntua tutulta hämäläisenkin korvassa. Karjalaisen tunnisti murteesta, mutta karjalaisen hyväksyi, koska hän kuului ”meihin”.

Kulttuuriset rajat ylittävät avioliitot mursivat jään lopullisesti. Jo 1950-luvun koululaiset kertovat Kangasalan muistoissaan yhtäpitävästi - ettei kukaan tehnyt täällä koulussa eroa karjalaisten ja hämäläisten välillä. En itsekään muista sellaista. Erot eivät olleet kielellis-kulttuurisia. Ne olivat siihen maailman aikaan yhteiskunnallisia, eivätkä ne kysyneet sitä, olitko ollut evakkoretkellä. Aineellinen niukkuus ja edessä olevan työn määrä oli yhteinen. Sen kaiken kanssa varttui uudenlaisen Suomen rakentanut suuri ikäluokka.

Oli miten oli, selviytymisen pakko ja kotoutumisen välttämättömyys nivoivat karjalaisia yhteen,  ne estivät yhteistä identiteettiä murentumasta vaikeissa sodanjälkeisissä oloissa. Jälleenrakentamisen kaudella ulkoinen paine jo hellitti. Selviytyminen oli meidän yhteinen, kaikkien suomalaisten oma haaste. Ja me selvisimme. Yhdessä.

Tämän tosiasian tietäen on aika tullut sitoa langat yhteen. Mikä lopulta on se hämäläispojan ”karjalaisuus”, joka on suonut hänelle jopa etuoikeuden pitää puhe Kivennavan Kihuissa?  Jätän ihailemani Kivennavan suurmiehen Olavi Paavolaisen tällä kertaa pois laskuista, niin myös Ilmari Pimiän ja muut Kivennavan kulttuuripersoonat. Tämän karsinnan jälkeen tulevat ensimmäisenä mieleeni Eino Partasen puhuttelevat musta-valkoiset kuvat edellä viittaamassani teoksessa ”Kävelyllä 1930-luvun Viipurissa”. Kuvat ovat niin taidokkaita, että ne ikään  kuin imaisevat mukaansa. Yhtäkkiä huomaa kulkevansa ajatuksissaan Viipurin katuja, milloin keskellä kaupunkia, milloin sataman tuntumassa mustakylkisten laivojen kupeella. Hiljaisina alkukevään iltoina vietin pitkiä aikoja Eino Partasen seurassa. Silloin kuvittelin käsittäväni osan sen menetyksen suuruudesta, joka minunkin vähäiselle osalleni on tullut. Hämäläispojallakin on jäljellä vain kaipuu, kaipuu kadotettuun.

Tätä hyvin henkilökohtaista taustaa vasten minun on vaikea pukea sanoiksi sitä arvonantoa, jota tunnen karjalaisen kulttuuriperinnön säilyttäjiä kohtaan. Karjalaisiin juhliin minulla ei tätä ennen ole ollut omakohtaista kosketusta kuin yhden kerran. Pikkupoikana seurasin Karjalaisjuhlien aikana järjestettyjä urheilukilpailuja. Kangasalan silloisella keskusurheilukentällä näin suuren idolini, Euroopan mestari Mikko Hietasen (Vihtavuoren Pamaus) kiertämässä rataa ja voittamassa Karjalan maratonia. Pikkupojan silmät hehkuen talletin kuumentuneiden aivojeni johonkin syväkerrokseen kuvan langanlaihasta, ruskettuneesta maratoonarista, joka väsymättä vaelsi kierros toisensa jälkeen urheilukentän 300 metrin mittaista rataa. Jälkeenpäin olen monet kerrat poiminut tuon kuvan  esille mieleni perukoilta. Näin siinä ja nyt jo harmaita hapsillani näen vielä selvemmin kuvan karjalaisesta peräänantamattomuudesta. Ehkä siinäkin on seitinohut sidelanka arvostamaani karjalaisuuteen.

Toivotan teille hyvä juhlayleisö mitä parhaimpia kihuja ja ennen kaikkea pitkää, pitkää ja elinvoimasta tulevaisuutta karjalaiselle kulttuuriperinnölle ja karjalaisuudelle.

Kiitos

Aloitussivulle