KIVENNAVAN ESIHISTORIAA

Viimeksi koetun jääkauden mannerjäätikkö alkoi ilmaston lämpenemisen johdosta perääntyä luodetta kohti noin 18 000 vuotta sitten. Kivennavan seutu on enimmäkseen sora- ja hiekkamaata. Jääkauden jälkeen kasvillisuus ei vielä sitonut maaperää, ja jokieroosio kulutti syviä laaksoja, niin kuin Rajajoen ja Saijanjoen. Kivennavalla oli niin korkeita mäkiä, kuten Siiranmäki 170 metriä ja Tiemäki 179 metriä, etteivät muinaiset Itämeren vaiheet sinne ylettyneet. 

Alue oli vedenkoskematonta, vesi ei muokannut eikä hangannut näkyviin alkukalliota. Jäljelle jäi kumpuileva seutu, missä soramäkiä ja hiekkakankaita rikkovat laajat suot, ja monet pienet järvet, luvultaan noin 140.

Jäidenlähdön jälkeen

Mannerjää perääntyi keskimäärin 150 metriä vuodessa.  Laatokan ja Suomenlahden välinen Kannas paljastui Pietarista Viipuriin noin 460 vuodessa. Lajirikas elämä valtasi välittömästi paljastuneen maan ja vedet. Suurin osa kasvilajeista ja eläimistä, jotka voivat siirtyä vain, jos niille oli syötävää, vaelsivat idän ja kaakon suunnilta.

Myös ihmiset tulivat kasvien ja eläinten perässä, samasta syystä kuin eläimet kasvien perässä, ravintoketjun uusien mahdollisuuksien takia Karjalankannas on yksi Suomen vanhimmista asutuista seuduista. Siellä asuttiin jo kivikauden varhaisvaiheessa 11 000 vuotta sitten. He tulivat Volgan vesistön yläjuoksulta, laajimmillaan olleen jäätikön eteläreunalla sijaitsevilta Valdain ja Vologdan ylängöiltä, mistä vesitiet johtivat koilliseen. Vesitiet olivat sen ajan ihmisten moottoriteitä. 

Aikaiset tulijat ovat olleet Ancylusjärven saarille ja myöhemmin sen niemiin vaeltavia kalastajia. Myös pyyntimiehiä saapui Itämereltä Uralille ulottuvan alueen metsästäjäväestöistä. He seurasivat perääntyvän mannerjään avaamalle maalle siirtyviä eläinlaumoja, myös mammutteja.

Vanha kalaverkko

Jo ennen varhaisimman pysyvän asutuksen aikoja Kannaksella kuljettiin vesitse kalastus- ja metsästysretkillä. Ensimmäisiä säilyneitä merkkejä ihmisten käynneistä Suomen alueella on maailman vanhimpiin kuuluva kalaverkko. 

Se löytyi vuonna 1913 Antrean Korpilahden kylän suoniityltä, joka oli ollut muinaisen Ancylusjärven pohjasedimenttiä. Noin neliömetrin alueella metrin syvyydessä oli verkon painokiviä ja kaarnakohoja. Niiden lisäksi oli harmaapajun niinestä taitavasti ns. ryssänsolmuilla punotun verkon jäänteitä ja muutamia kivisiä sekä luista ja sarvista tehtyjä työkaluja. Todennäköisesti esineet ovat olleet veneessä, koska verkko on ollut koottuna myttyyn. Vene on ehkä kaatunut tai uponnut ja vienyt myös kalastajan työkaluja mukanaan Suomenlahden ja Laatokan välisen silloisen salmen pohjaan. 

Pysyvän asutuksen alkuvaiheet

Kannaksen pysyvä asutus alkoi vakiintua parhaille paikoille noin 7000 vuotta sitten. Runsaasti oli kyliä, joissa oli sen aikaiseksi paljon asumuksia, jopa kymmenkunta. Noin viisituhatta vuotta sitten ilmasto viileni ja Kannaksen väestö luultavasti väheni, ja kasvoi jälleen ilmaston lämmettyä.

Pitkälle keskiaikaan asti meri, järvet ja joet edelleen yhdistivät eri alueita. Vesitiet mahdollistivat erämaiden erottamilta alueilta toisille siirtymisen. Näin oli varsinkin kesäaikaan. Pyyntiretkien lisäksi talviset hävitys- ja ryöstöretket tehtiin useimmiten hiihtäen. Hyvällä kelillä päivässä voitiin hiihtää sata kilometriä. Saalis oli helppo kuljettaa takaisin ahkioilla ja vesistöt ylittää kevyesti heikkojakin jäitä pitkin. 

Kannas on varhaishistoriastaan asti ollut levotonta seutua. Pyyntimiehet ja kalastajat liikkuivat paikasta toiseen vuodenaikojen, säiden ja saalistusmadollisuuksien vaihdellessa. Viikinkien ja kauppiaiden vanha idäntie yhdisti Skandinavian Kannaksen ja Inkerin kautta Bysanttiin. Vilkas vuorovaikutus ja kaupankäynti löivät leimansa Kannaksen kulloiseenkin asujamistoon.

      Sivun alkuun                                                                         Aloitussivulle